ERAKKOTAIDEKESKUS

Toisena päivänä aurinko paistoi ja pystytin pihaan pienen retrospektiivin.

Erakkokeskukseni on yksi Taidesuunnistuksen kohteista, n:o 73. Tapahtumaa on markkinoitu taiteilijoille myynninedistämisenä ja yleisölle arpajaisina (anteeksi, jos vähän kärjistän). Miksi minä sitten olen mukana? Minulla ei ole mitään myytävää (paitsi itseni ja sitä en kyllä myy), tai onhan niitä arpoja (yhden jo myin).
Erakoksi ryhdyin, koska minusta ei ole kunnon taiteilijaksi, siis sellaiseksi verkostoitumis- ja julkisuushakuiseksi, jollainen nykyisen taiteilijayrittäjän pitäisi olla. Haluan vihdoin toteuttaa haaveideni taiteilijuutta, sellaista kuin vielä viisitoista vuotta sitten taideopintojani aloittaessani naiivisti kuvittelin sen olevan. Yrittäjyyttä olin aikaisemmin kokenut jo parikymmentä vuotta ammattivalokuvaajana, johon työhön heittäydyin yliopisto-opintojen jälkeen.

Olen tehnyt taidetta projektiluonteisesti, en pelkästään kuvia näyttelyihin. Kaikkia näyttelyjen teemoja olen työstänyt pitkään ja itse näyttely on ollut vain jäävuoren huippu. Teemaa olen näyttelyissä esitellyt valokuvilla, fiktiivisillä digitaalikuvilla, videolla, installaatioilla, performanssilla.

Uusin projektini "Erakkotaidekeskus" tulee näkymään ainoastaan Internetin välityksellä, ja sielläkin vain osittain. Taidetta tulee olemaan vaikea erottaa elämästä ja elämää taiteen tekemisestä, siltä osin tämä teos poikkeaa aikaisemmista töistäni.

Eniten pidän ajatuksesta tehdä taidetta vain itselleni. Voin tehdä hyvin henkilökohtaista, sisäänlämpiävää, voin kokeilla ja ottaa riskejä, käsitellä kulloinkin mieleen tulevia aiheita tarvitsematta ajatella kokonaisuuksia, ja voin olla tekemättä mitään. Voin liikkua faktan ja fiktion välillä, kertoa itsestäni kaiken tai en mitään, mutta olen hyvin tietoinen näennäisestä anonyymisuudesta, johon globaalisen verkon rajattomuus houkuttelee.

Taidesuunnistuksen aikana on ainutlaatuinen tilaisuus tutustua tiloihin, jotka eivät myöhemmin ole avoinna yleisölle, mutta toimivat virtuaalisen taidekeskuksen lavasteina www-sivuillani.

Pari kesäistä päivää ovat lämmittäneet mummonmökin oleskelukelpoiseksi. Talven jäljeltä sängystä löytyi vain yksi kuollut ampiainen, ja lattialta ovea avatessa sisään vyöryneitä ruskeita syksyn lehtiä. Antaa niiden olla.
Istun vanhaan pehmustettuun ja kissan kiipeilemään keinutuoliin. Täällä on helppo vajota syvän veden hiljaisuuteen, yhdentyä loputtoman meren ikuisuuteen; äskeisen maailman melu kuuluu vaimeana pinta-aaltojen liplatuksena.

Kunpa muistaisin edes iltaan asti, kuinka pieniä murheeni ovat ja kuinka paljon turhaa ajatusroinaa mukanani kannan.

Kuulun isovanhempien sukupolveen. Tällä hetkellä olen "virkavapaalla" mummon virasta, pappa tuuraa pakollisissa kuvioissa. On pakko ottaa etäisyyttä säilyttääkseen suhteellisuudentajunsa ja sitä kautta itsenäisyytensä ja itsetuntonsa.

Olen opetellut kantapään kautta käyttäytymään asemani edellyttämällä tavalla. Paljon olen oppinut internetin keskustelupalstoilta, tosin sieltä saadut opit ovat kovin ristiriitaisia, mutta oman ajattelun pohjalle suuntaa antavia.

Isovanhempien (tark. usein anopin) ei missään tapauksessa pidä sekaantua nuoren perheen asioihin; ei saa neuvoa, ei saa käydä usein vierailulla (urkkimassa) eikä tahtoa nuoria luokseen kyläilemään, ei saa innostua liikaa hoitamaan lapsenlapsia, pitää totella vanhempien kasvatusohjeita, ei saa udella perheen asioita eikä missään tapauksessa tyrkyttää omia mielipiteitään.
Isovanhempien velvollisuuksiin kuuluu auttaa lapsiaan ja lastenlapsiaan vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti, tarjota apua lapsenhoitoon, mutta vain silloin kun vanhemmat haluavat tai tarvitsevat.

Lainauksia keskustelupalstoilta:

-- Mun anoppi on 60 vuotta ja käy töissä vielä ja jaksaa nalkuttaa ja neuvoa minua poikani hoidossa ja se että se asuu kolmen kilometrin päässä että siinä sitä kun se tulee käymään niin se nyysää joka paikan. --

-- Mun anoppiakin kai voi yhdellä tavalla sanoa rasittavaksi kun hän ei vaivaidu milloinkaan auttamaan ihan soptaanisesti vaan aina pitää oikein pyytää ja sitten kun on apuna ei tee mitään kuitenkaan pojan kanssa esim. otti puutarha tuolin hiekkalaatikon viereen ja istuu siinä kädet puskassa ja ikää ihmisellä 53v --

-- Semmoinen asia tässä painaa mieltäni kun meillä on 9kk ikäinen tyttö ja mieheni vanhemmat melkein vaatimalla vaativat että heidän on nähtävä tyttö useammin kuin kerran viikossa.Olen vain ihmeissäni että onkohan tämä ihan normaalia???? --

-- Mummi saa olla innoissaan lapsenlapsistaan ja antaa neuvoja jos niitä kysytään --

Pitää kunnioittaa nuorten valintoja, sillä he tietävät kaiken ja haluavat elää itsenäisesti. Isovanhemmat saavat auttaa, mutta tehtävä se täysin pyyteettömästi ja tasapuolisesti, kaikessa hiljaisuudessa. Vastapalveluksia tai kiitosta ei tietenkään kuulu odottaa, pitää olla kiitollinen, jos apu ylipäänsä kelpaa. Pitää ymmärtää, että avun vastaanottaminen voi tuntua nuorista heidän itsenäisyyttään uhkaavalta, heidän täytyy entistä tarkemmin pitää etäisyyttä ja mitätöidä avun merkitys.

Lainauksia keskustelupalstoilta:

-- anoppi on maailman viimsisin ihminen, joka tulee minun lastani hoitoon mankumaan. annan itse joskus jos annan, mutta turha ulista jos en haluakaaan antaa. omat on lapseni ja kaipa mulla äitinä on oikeus päättää omiiko anoppi lapseni vai ei. tehköön omia, jos haluaa esittää äitiä. minun lapseni ei ole mitään nukkeja joita paijataan, kun sattuu huvittamaan. mieluummin kuolen, kun vien lapseni anopille hoitoon. --

-- Hoitopaikka ja isovanhemmat olis hyvä olla eri asioita, koska kasvatusasioissa on helpompi jutella "vieraan" kanssa. Toki säännöistä pitää jutella isovanhemmille myös -yhteinen linja on hyvä asia. --

-- Meil anoppi hoitaa, ja sen verran outoja ollaan että anoppi asuu meijän kanssa samas huushollissa ja auttaa aina pojan hoidossa ja mielellään kattookin --

-- Ihanneisovanhemmat kohtelevat tasa-arvoisesti lapsiaan. Eli kaikille lapsille yhtä paljon apua, jos sitä tarjoavat. Niin lastenhoito-, remontointi-, taloudellista apua. --

-- Haluaisin että isovanhemmat arvostavat kaikkia lapsenlapsia yhtä paljon. Meillä näin ei ole. Mummolla on 4 lastenlasta ja vain kaksi merkkaavat hänelle jotain. Nämä kaksi muuta eivät merkkaa mitään. Olen tappelut tapellut sen ihmisen kanssa ja enää en ole väleissä sen kanssa. --

Älä auta aikuisen lapsesi perhettä pyytämättä! Jos niin teet, se on sekaantumista perheen asioihin. Jos onnistut auttamaan toivotulla tavalla, siitä tulee saavutettu etuus, jota on vaikea lopettaa.

Isovanhempien on viisainta säilyttää oma itsenäinen elämänsä, mutta olla huomaamattomasti kuulolla, kun apua tarvitaan.

Lainauksia keskustelupalstoilta:

-- isovanhemmat asuvat toisella puolella Suomea. Vaikea on pitää yhteyksiä, kun välimatkaa on niin paljon. Tapaamiset menevät kyläilyksi, jotka ovat välillä rasittavia puolin ja toisin ja joita on kyllä aika harvoin. Ei ole enää luontevaa apua sukupolvelta toiselle. Lapsiperheet saavat pärjätä yksin ilman tukiverkkoa ja aikanaan eläköityvät ja vanhenevat isovanhemmatkin hakevat mieluummin turvaa ikäisistään, kuin omista lapsistaan. --

Siivous alkaa, kunhan kipsi poistetaan!